Viime aikoina mä olen lukenut paljon juttuja, joissa puhutaan vihan ja suuttumisen tärkeydestä. "Jos sua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, sulla on oikeus olla siitä vihainen." "Kun sulle huudetaan, huuda takaisin." "Pidä ääntä niistä asioista, mitkä on sun mielestä väärin." Joo, onhan näissä ajatuksissa järkeä. Mutta onko suuttuminen tehokas tapa saada tahtonsa läpi?

Erityisesti nuoria naisia kehotetaan hylkäämään kiltin tytön rooli ja olemaan avoimesti vihaisia. Valitettavasti viha ei tee ihmisestä aikuista, päinvastoin: henkilö, joka huutaa ja raivoaa alituiseen, vaikuttaa helposti lapselliselta. Tällaista ihmistä on vaikea ottaa vakavasti. Viha ei muutenkaan ole kovin hyödyllistä, sillä se kuluttaa energiaa ja johtaa harvoin toivottuun lopputulokseen. Tästä on esimerkkinä kaikki sodat, mitä tällä pallolla on aikojen saatossa taisteltu. Kun yrittää saada jonkun puolelleen syyttelemällä ja raivoamalla, tämä ei yleensä nöyrry vaan loukkaantuu ja takertuu entistä hanakammin omiin mielipiteisiinsä.

Mihin on unohtunut inhimmillinen taito keskustella asioista? Rauhallista ihmistä on miellyttävämpi kuunnella kuin kiihtynyttä, ja tarjoamalla hyviä perusteluita saa varmemmin toisten ajatukset liikkeelle kuin tuputtamalla omia näkökantojaan. Ongelma onkin juuri ajattelussa: olemme niin oman maailmankatsomuksemme ympäröimiä, ettemme tajua, että niitä on muitakin. Yksinkertaisesti ajattelemalla ja esittämällä miksi-kysymyksiä voi viisastua huomattavasti. Ja kun ymmärtää, miksi toinen ajattelee niin kuin ajattelee, ei enää tarvitse olla vihainen. 

Seuraavan kerran kun alat näyttää tältä... 

...yritä sen sijaan näyttää tältä.