Novelli, jonka tein taiteiden yön jälkeen, yöllä.

- Mitä sä näet tässä?

Mun ääni oli vahva. Se katsoi mua oudosti ja tuijotti sitten teosta, silitti katseellaan maalipaakkuja ja hyväili värejä. Se näytti kärsivältä, se oli syntynyt sellaiseksi. Riutuva taiteilijasielu jo äitinsä kohdussa, mä olin lukenut sen sen silmistä heti kun olin nähnyt ne. Sen silmät oli niin surulliset, että mä olisin voinut sulkea sen syliini ainiaaksi. Mä olisin voinut suudella elämäntuskan pois sen silmäluomilta, mä olisin voinut kuivata näkymättömät kyynelet katseellani. Se oli hyvin kaunis, ja mä olin rakastunut siihen ennen kuin olin edes ehtinyt hengittää sisään.

- Mä näen pettymyksen. Ja lohtua, niin kuin sun silmissä.                                                                                                     

 Käännyin yllättyneenä. Sen silmät porautui mun sieluun ja vangitsi sen, enkä enää osannut hengittää. Mä luulin tietäväni siitä kaiken, mutta se tiesi musta enemmän. Olin sokaistunut sen otteesta, enkä huomannut kun se jo oli mun vieressä. Se ei päästänyt irti mun silmistä, ei saanut tarpeekseen, vaikka kuinka katsoi. Tuska sen silmissä tummeni, ja mun poskille vieri kyyneleitä. Se näytti äkkiä melkein vihaiselta ja astui ihan lähelle. Tunsin karheiden sormien pyyhkivän vettä mun silmien alta. Yhtäkkiä mä henkäisin voimakkaasti ja jalat petti mun alta.

Kun mä heräsin, sen sormet oli vieläkin mun hiuksissa. Se hyräili jotain surullista sävelmää. Avasin silmäni ja näin sen silmät pienen hetken ajan alastomina ja välittävinä. Sitten niiden päälle kasvoi taas suojakuori ja sormet lakkasi hyväilemästä mun hiuksiani. Silmät katosi mun yläpuoleltani ja siirtyi tuijottamaan seinälle. Nyt mun oli pakko nousta ylös ja mä näin, että se katsoi sitä samaa maalausta mitä me oltiin katsottu koko ajan.

- Mä näen tässä rakkauden.                                                                                                                                

Mäkin katsoin maalausta tarkemmin. Täältä kauempaa katsottuna värit sulautui yhteen ja karkeat vedot pehmeni, joten mäkin näin mitä se taulu esitti. Siinä oli tummaa väriä, sinistä ja ruskeaa ja mustaa, yhdessä reunassa suurena rintamana joka uhkasi vallata koko maalauksen. Muu maalauspinta oli vaaleita ja kirkkaita värejä, helmenvalkoista, vihreää, sinistä, aniliininpunaista, kullankeltaista ja niiden yhdistelmiä. Keskellä erottui kaksi epäselvää ihmishahmoa. Kyllä, siitä ei ollut mitään epäilystä. Tämä maalaus kertoi rakkaudesta.

Luulen, että se ymmärsi teoksesta vielä paljon enemmän kuin mä, mutta en kysynyt siitä. Kysyin kysymyksen, johon pelkäsin saada vastausta.

- Mitä sä näet mussa?

Se kääntyi hitaasti ja tutki mua taiteilijansilmillään. Mä imin sen kauneutta itseeni ihan kuin tämä olisi ollut viimeinen tilaisuus. Se katseli mua pitkään ja kiireettömästi joka puolelta eikä saanut tarpeekseen. Sitten se kosketti varovasti mun poskea kuin olisin ollut hauras kuin kuivattu ruusu. Sen silmät oli mun silmissä, mä näin sen sieluun ja näin vastauksen. Silloin mun lävitseni kulki onnellisuuden aalto ja mä ripustauduin sen käsivarsiin edes huomaamatta tekeväni niin. En silti uskaltanut hymyillä ääneen. Sen kasvot oli vieläkin surun peittämät, silmät täynnä tuskaa. Sen huulet painautui äkkiä mun huulille ja mä vedin sen vielä lähemmäs. Silitin sen niskavilloja juodessani sen huulilta tihkuvaa kärsimystä, halusin siirtää sen kaiken itseeni, toivoin ettei virta koskaan loppuisi. Liian pian se kuitenkin irrotti itsensä musta ja katsoi vielä kerran mun sieluun. Sen silmät oli taas riisuttu paljaiksi, ja nyt se ei yrittänytkään kasvattaa suojakuorta niiden päälle. Se oli niin kaunis ja mä olin niin onnellinen, etten ymmärtänyt sen katseen merkitystä. Sitten se nousi ja lähti, eikä enää tullut takaisin.

Vasta yöllä, kun olin juonut pullollisen viiniä ja ottanut liian monta särkylääkettä, mä ymmärsin. Jäähyväisviesti, jonka se oli jättänyt mun sieluun, oli allekirjoitettu rakkaudella.